Muistan hyvin, kun 70-luvulla Suomen Partiolaiset (SP) oli juuri syntynyt. Kymenlaaksossa oli vahva oppositio-rintama, jota Varsinais-Suomi avusti. Tarrauduimme kaikkeen vanhaan, enimmäkseen  poikapiirien aikaiseen, emmekä suostuneet näkemään mitään hyvää uudessa SP:ssä. Olimme jopa vaatimassa yksittäisen partiojohtajan vapauttamista KoGi-kouluttajan tehtävistä. Se oli ihanan aktiivista aikaa se.

Nyt, kun olen saanut etuoikeuden olla tekemässä SP:n seuraavaa isoa uudistusta, eli järjestön kehittämistä kohti vahvoja partiopiirejä, huomaankin olevani rintaman toisella puolella. Meidän (SP:n ja partioneuvoston) tekemä perusteellinen ja kolmessa jäsenkokouksessa hyväksytty linjaus on repimässä kahtia Kymenlaakson partiopiiriä. Ääriainekset jopa puhuvat kilpailevan keskusjärjestön perustamisesta, jos piirien kehittäminen aiotaan laittaa täytäntöön. Ja kyse ei ole mistään muusta kuin lippukuntien tukemisesta – mahdollisimman hyvin myös kasvukeskusten ulkopuolella ja myös tulevaisuudessa.

Hämmästyttävintä asiassa mielestäni on se, että tätä on tahkottu ainakin kymmenessä Partioneuvostossa (jonka muodostavat piirinjohtajat jokaisesta 18 partiopiiristä). Nyt, kun konkretia pitää viedä kentälle, perille saakka, alkaakin poteroiden kaivaminen! Mielestäni se ei ole kenenkään etu, ei ainakaan lippukuntien. Hei järki käteen, samalla asialla olemme ja yhteiseen hiileen on tarkoitus puhaltaa. Oikeasti! Todellinen johtaja on se, joka uskaltaa kulkea joukkojensa kärjessä ja MYÖS kurkistaa tulevaisuuteen. Muuten partioLIIKE pysähtyy pelkäksi organisaatioksi, kuten jo Baden-Powell totesi.